Somemarkkinointia

Olen saanut hetken miettiä ja asioita on alkanut loksahdella paikoilleen. Tärkeintä on ollut terävöittää yrittäjänä itselleni perusasiat; kenelle, miksi ja miten. Kohderyhmä, kenelle mun palvelua haluan tarjota on alkanut valjeta. Mulle on tärkeetä, että tekemisessä saan olla oma itseni, eikä mun tartte esittää mitään muuta. Myös itseni hyväksyminen on mulle merkittävä asia. Some on täynnä täydellisyyttä ja uskon että meitä tavallisia naisia on täällä pilvin pimein odottaen kuulluuksi ja nähdyksi tulemista. Haluaisin jotenkin vaalia tavallisuutta ja arkea; sitä mikä on elämäämme suurimman osan ajasta. En halua olla luomassa yhtään enempää painetta suorittamiseen tai siihen, miltä pitäisi näyttää.

Haluan aloittaa prosessin kohti tavallisuuden hyväksyntää olemalla itse esimerkkinä. Tarvitsen siihen omaa pääkoppaani paljon Ja uskallusta. Tarvitsen mielettömän paljon pitkäjänteisyyttä, jota mulla ei tahdo olla. Olen se "kaikki mulle heti" -tyyppi. Olen myös luonteeltani melko musta-valkoinen, joten sekään ei tee tästä prosessista helppoa. Mutta pääasia on aloittaa, jostain. Pääasia on, että yrittää. Haasteet kohdataan yksi kerrallaan.

Somen opettelu on haasteista mielenkiintoisin. Minulla ei ollut mitään käsitystä somemarkkinoinnista. Myös Instagram oli jäänyt käytössäni vuosiksi unholaan, en ollut lainkaan ajantasalla sen toiminnoista. Olin tehnyt TikTok-videoita parin vuoden ajan ja sitä kautta olin omaksunut jonkinlaista hajua mm editoinnista tai muokkaustyökaluista. Mun puhelin on tavallinen, kuvanlaatu ei siinä ole kovinkaan ihmeellinen. Uutta en halua tässä vaiheessa kuitenkaan vielä hankkia.

No entäs sitten ne mainokset? Ja yritykseni tunnettavuus ja näkyvyys? Pitääkö mun itse ryhtyä markkinoimaan ja olemaan esillä? Kaikkine epävarmuuksineni?! Valitettavasti kyllä. Kynnys on ylitettävä ja mun on kohdattava itseni, jos haluan tehdä tätä juttua. Ja juuri itseni näkeminen ja kuuleminen kamerasta on ihan kamalan vaikeaa; en ole lainkaan sellainen, jollaiseksi olen itseni ajatellut. Peilikuva vääristää ja itse pystyy kuvakulmaa säätämään mieluisekseen, tiettyyn pisteeseen asti. Itselleen on hyvä kertoa tarinoita, mutta kerrottu tarina ei olekaan todellinen. Totuus saattaa kirpaista.

Päätin vain aloittaa. Hypätä kerralla syvään päätyyn. Tehdä videoita ja kohdata totuus. Tunnustan että yksi video vaatii vielä kymmeniä otoksia, useita pettymyksiä ja häpeää. Olen poistanut julkaistuja videoita muutaman tunnin kuluttua kauhusta kankeana; mitä ihmettä olen mennyt tekemään! Häpeä ja hylätyksitulemisen pelko ovat syvässä. Itsekritiikki on surkea ystävä.

Onnekseen Instagram -alusta on lempeämielinen toisin kuin esim TikTok. Tuntuu, ettei vahinkoa tapahdu vaikka meneekin pieleen. On lupa harjoitella. Askel kerrallaan. Minusta on ihana ideoida ja huomata koko ajan vähän kehittyväni. Kuuntelen lisäksi podcasteja somemarkkinoinnista ja yksi kannustava sellainen on ollut Mirka Helanderin Kahavia ja Markkinointia, joka löytyy Spotifysta. Tärkeintä on, että itse nauttii tekemisestä, eikä se tunnu pakkopullalta. Väkisinvääntäminen varmasti välittyy katsojalle. Vaikka itsensä kohtaaminen on karua ja ikävää, niin ajattelen että kyllä se tällä iällä on jo aika tehdäkin. Tuskin kovin suurta karhun palvelusta tässä itselleni olen tekemässä. Ja toisaalta; suurin ongelma on mahdollisesti vain omassa päässäni.

Vaatii pitkäjänteisyyttä saada somessa näkyvyyttä. Videoihin ja julkaisuihin käytettyä aikaa en tohdi edes laskea ja näkyvyys usein jää hyvin matalaksi. Seuraajamäärä kasvaa hyvin maltillisesti, mutta sekään ei haittaa minua. Arvostan jokaista seuraajaani. On tärkeämpää että seuraajat ovat aidosti kiinnostuneet sisällöstäni kuin että siellä olisi sadoittain seuraajia, joita toimintani ei kiinnosta lainkaan. Haluan uskoa prosessiin. Tarkastelen kehitystäni kuukausi- ja vuositasolla, en päivittäin. En anna turhautumiselle valtaa, koska se ei johda minua mihinkään.

Blogin kirjoittaminen auttaa mua jäsentämään asioita. Selkeyttämään itseäni ja toimintaani, myös niitä tavoitteitani. Matkallahan tässä ollaan. Kiirettä ei ole edelleenkään. Minulla on kyllä kutkuttava tunne tulevaisuudesta, enkä malttaisi millään odottaa, mutta yritän silti keskittyä tähän matkantekoon. Koska eihän se päämäämä lopulta ole edes tärkeä.

Keväisin terkuin,

Teija